Joulutarina

Ohjaus: Juha Wuolijoki

2007

Joulunajan elokuvaviihteessä liikkuvat niin valtavat rahat, että tuotantotukien pienuutta päivittelevillä suomalaisilla filmintekijöillä on kaikkein vähiten varaa pysytellä niiden apajien ulkopuolella.

Aikuisille tarkoitettujen teosten joukossa on peräti kaksi kansallista sotaelokuvaa, kun taas lapsille on räätälöity pari takuuvarmaa yleisöhittiä. Jälkimmäiset ovat jakaneet katsojansa etukäteen fiksusti, sillä Joulutarina (2007) tuodaan teattereihin jo nyt marraskuussa ja Röllin sydän (2007) viikkoa ennen jouluaattoa.

Muutoinkaan kodeissa tuskin syntyy liian vaikeita valintatilanteita, sillä ensin mainittu on perinteinen lastenfantasia ja jälkimmäinen kallishintainen animaatio. Molemmat joutuvat silti kamppailemaan maksetuista lipuista moninkertaisilla tuotantobudjeteilla leveilevien amerikkalaiseeposten kanssa, joissa hobittien, velhojen ja muiden mielikuvitusotusten vertaiset lumoavat tuonpuoleisilla voimillaan.

Juha Wuolijoen ohjaama joulusatu on varmasti tarkoituksellisen pehmeäarvoinen, yksinkertainen ja pienimuotoinen matka suomalaisten rakastetuimpaan myyttiin vastauksena pelottavilla hirviöillä, taikakepeillä ja -esineillä säikytteleville anglosaksisille fantasiaseikkailuille. Niin sanottuna koko perheen herttaisena tarinointina se varmasti löytääkin joulumielen puraiseman pikkuväen ja heidän hetken hengähdystaukoa kaipaavat vanhempansa.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tässä sinänsä miellyttävässä tavoitteessa on menty aivan liian pitkälle, kuten kotimaisissa lastenfimeissä usein on tapana. Aidon elämyksen tarjoamisen sijasta ne tyrkyttävät nuorisolle aikuisten omia imelyyksiä, vaikka tärkeämpää olisi antaa tilaa kohdeyleisön suodattamattomille tuntemuksille.

Kuinka pukista
tuli pukki

Suomalaisia lastenfilmejä katsoessaan joutuu myös aina harmittelemaan sitä, että niiden kirjoittajat panostavat satuiluihinsa leväperäisesti ja toinen käsi taskulaskimella.

Luulo pienempien huonommista hoksottimista on levinnyt melkein huomaamatta selkäytimestä heijastuviin ratkaisuihin asti, joten kenenkään ei kai nytkään tulisi huomata mitään outoa elokuvan kummallisissa aukoissa ja ajallisissa loikissa.

Puhun nyt juonen kahdesta vedenjakajakohdasta, joissa molemmissa hypätään usean vuosikymmenen päähän jutun juuri luistaessa edes kohtalaisesti. Siirtymien takeltun varmistavat taustakertojan lauseet ajan vinhasta kulumisesta saattavat hymyilyttää katsojaa, mutta tuskin kovin positiivisella tavalla.

Lyhyen filmin niukka juoni on nopeasti avattu. Se kertoo, kuinka pienessä lappilaiskylässä orvoksi jäänyt pojannaskali päätetään kasvattaa asukkaiden yhteisillä ponnistuksilla siten, ettei kenenkään taakka kasva liian suureksi. Katovuosien iskettyä kyläläisten riesaksi talosta toiseen kiertävä tenava päätyy ilkeän erakkosepän asutettavaksi.

Häijyn äijän luona poika oppii kuitenkin nikkaroinnin jalon taidon ja osoittaa kiitollisuutensa yhteisölle jouluna jakamillaan lahjoilla. Legenda partasuisesta, punatakkisesta hyväntekijästä alkaa kypsyä.

Lapin vaihtuvat
vuodenajat

Lepsua tarinaa ja sympatiaa kalastelevia roolihenkilöitä onnistuneempana voi pitää filmin visuaalista ilmaisukieltä, jonka otoksissa Lapin vuodenajat hehkuvat lumoavan täyteläisinä.

Ne tarjoaisivat hienot kulissit sydämen lempeyttä tähdentävälle sisällölle, jos tekijät vain uskaltaisivat luottaa lasten omaan oivalluskykyyn. Lapsenmielisyys vaatii aina ehdotonta vilpittömyyttä ja tavoitteiden puhtautta, sillä teennäinen naiivius ei pue sen paremmin aikuis- kuin lapsihahmojakaan.

Sinänsä sympaattinen ja harmiton, mutta myös laskelmoitu lastenfilmi varoo satuttamasta ketään tai loukkaamasta kenenkään piintyneitä käsityksiä joulupukin saloista. Mitä nyt kertoo ajattelemattomuuttaan, että pukki on kuolevainen kuten muutkin. Tarinan opetukset muistetaan aina lausua ääneen pysähtyneissä tuokioissa, jottei häiritsevä toiminta pääse estämään sanoman perillemenon.

Eniten jälkipuintia aiheuttanee puurtamista pelkäämättömän joulupukin mittava työtaakka, jonka luulisi hermostuttavan ammattiyhdistysliikettä.

Rane Aunimo