 Uusi ihminen
Ohjaus: Klaus Härö 2007 Klaus Härö on ottanut paikkansa maamme palvotuimpana uutena ohjaajana kahdella Ruotsin lähihistoriaa tarkastelevalla elokuvallaan. Ylistystä ei ole vähentänyt se tosiseikka, että myös Härö monen muun kollegansa tavoin kääntelee mieluummin kellojen viisareita taaksepäin kuin paneutuu meidän aikamme ilmiöihin.
Kun hän nyt täydentää Näkymättömän Elinan (2003) avaaman ja Äideistä parhaimman (2005) jatkaman ketjun filmillään Uusi ihminen (2007), voi teossarjaa huoletta lähestyä länsinaapurimme menneisyyttä punnitsevana trilogiana, vaikka sen kahdessa ensimmäisessä osassa näkökulma onkin suomalaislapsella.
Härön kaikki kolme elokuvaa tutkivat lasten ja nuorten kokemusmaailmaa kuoleman aiheuttamien tragedioiden jälkimainingeissa, kun heillä itsellään ei ole sananvaltaa yhteiskunnan haltuun ottamaan tilanteeseensa.
Niinpä Näkymättömässä Elinassa isänsä menehtymistä sureva tyttö pakenee koululaitoksen tyranniaa suolle, Äideistä parhaimmassa Ruotsiin lähetetty poika niskuroi isäntäväelleen ja Uudessa ihmisessä nuorten naisten työkotiin pakolla vietävä 17-vuotias Gertrud tekee omat suunnitelmansa laitoshoidosta vapautuakseen.
"Ei-toivotut perintötekijät"
Uusi ihminen on kuitenkin materiaaliltaan Klaus Härön kahta aikaisempaa teosta ratkaisevasti laajempi, monisyisempi ja kriittistä tarkastelua vaativampi. Filmi nimittäin valottaa Ruotsin valtiollista sterilointipolitiikkaa yksilötarinansa kautta, mikä vaatii käsittelijältään paitsi emotionaalista ja psykologista vainua, myös terävää poliittista skalpellia, jolla puhkoa aiheensa ikävimmätkin paiseet.
Länsinaapurissamme suoritettiin vuosien 1935-1975 aikana yli 60 000 suvunjatkamisen estävää lääketieteellistä toimenpidettä, joista noin puolet tehtiin erilaisilla pakko- ja taivuttelukeinoilla saavutetuilla päätöksillä. Viranomaiset saattoivat esimerkiksi evätä oikeuden aborttiin tai estää laitoksesta vapautumisen tekaistuilla syillä.
Yksinkertaistettuna kyse oli rotuhygienan oppien leviämisestä myös Pohjoismaihin, kun haluttiin estää "ei-toivottujen perintötekijöiden" siirtyminen sukupolvelta toiselle ja alemman sosiaaliluokan sikiäminen.
Ajattelun kylmäävässä ääripäässä olivat tietysti natsit, mutta myös Suomessa sterilointilaki salli pakkotoimenpiteet, jotka puolestaan Ruotsissa olivat laittomia. Joka tapauksessa myös Ruotsissa kyse oli usein terveistä ihmisistä, joiden lisääntymiskyvyn valtio määräysvallallaan anasti.
Härö liian kiltti ihminen
Tällaisen ryöväyspolitiikan jäsentäjäksi Klaus Härö on liian kiltti ihminen. Hänen ohjaustyylissään on aikaisemmin havainnut merkkejä bergmanilaisesta hahmottelusta, mutta yhteisön sairauden paljastavaa menetelmää Härö ei kykene muodostamaan ruotsalaismestarin tapaan, vaikka materiaali sitä edellyttää.
Kansallisen häpeätahran koko laajuus ja karmaisevuus jääkin teokselta kokonaan analysoimatta. Hyvinvointivaltionsa erinomaisuudella vuosikymmeniä patsastelleen järjestelmän rakenteellinen yhteys systemaattista tuhoa kylvävään, demokraattisin nuijin orkestroituun hankkeeseen on tämän elokuvan keskeinen tehtävä, mutta vaatimukseen on hankala vastata työkodissa huhkivien tyttöjen arkipuuhastelujen tasolta.
Toisin sanoen filmi näyttää kyllä, mitä tapahtui pohtimatta perusteellisesti miksi ja miten.
Vaikuttaakin ilmeiseltä, että käsikirjoittaja Kjell Sunstedtin oman äidin ja tämän sisarusten kokemuksiin pohjaava tositarina on sittenkin liian lähellä skenaristia, jotta aihepiiriin voi saada niin sanotun terveen etäisyyden.
Laitoksessa virittäytyvällä keskushenkilön ja hiljaisen apupojan välisellä romanssilla 1950-luvun alkuun sijoittuvaan filmiin luodaan keinotekoiselta vaikuttava Juudas-juonne, jossa syntyvät vaaleanpunaiset pilvilinnat saavat täysin suhteettoman huomion ympärillä leviävän puhdistusoperaation kustannuksella.
Tilinteko jää tekemättä
Uuden ihmisen muodosta havaitsee enemmän kirjallisia ja teatraalisia ratkaisuja kuin harvoja näkemyksiä syventävää elokuvallista ilmaisukieltä. Pahvisten roolihenkilöiden suuhun huonosti istuva replikointi ja sitä entisestään puurouttavat puolilähikuvat latistavat filmin liian usein omapäisten asukkaiden staattiseksi lavanäytelmäksi.
Sen sijaan pyykkitelineiltä poimitut otokset, joissa laitoksen vangit katoavat kuvasta kuin haamut, luovat väkeviä yhteyksiä kolmannen valtakunnan keskitysleireihin, joissa samalla logiikalla ymmärretty rotuoppi sai tunnetut huipentumansa.
Nuoren Gertrudin tie synnyinkodistaan laitoshoitoon ja sieltä vielä kurjempaan kohtaloon olisi ansainnut lisää tiivistäviä rinnastuksia, sillä vetistelevänä marttyyritarinana kansallinen tilinteko jää suorittamatta.
Rane Aunimo |
