Manhattan

Ohjaus: Woody Allen

1979

Ilottelevilla screwball-farsseilla uransa käynnistänyt koomikko Woody Allen muutti tyylinsä monta luokkaa hienostuneemmaksi Annie Hallin (1977) valtavasta menestyksestä viisastuneena. Bergman-vaikutteisen perhedraaman Sisäkuvia (1978) jälkeen syntyi vielä Annie Halliakin sävähdyttävämpi New York -kuvaus Manhattan (1979).

Vaikka se muistuttaa yleisön makuhermoihin osuneen Annie Hallin puheliasta rauhattomuutta monella tapaa, mustavalkoinen elokuva merkitsi kaupallisen riskin ottamista. Lopputulos ylittää ohjaajan siihenastiset saavutukset kirkkaasti

Manhattanissa tiivistyvät Allenin keskeiset teemat ja asetelmat. Jatkuvassa hirtehisanalyyttisessa puheensorinassa kytee neuroottisten työ-, ystävyys- ja rakkaussuhteiden punakka hiillos. Newyorkilaisälymystön seurapiirietikettiä valottava teos piirtää vaivattomalla varmuudella muotokuvan sikäläisestä kulttuurieliitistä – sen arvostuksista, ahdistuksista ja keskinäisestä romanttisesta piirileikistä.

Elokuvan pääroolissa ohjaaja esittää turhautunutta televisiokäsikirjoittajaa, joka etsii esikoisromaanilleen suuntaa edistymättä aikeissaan. Nuoren seurustelukumppaninsa lisäksi hän viettää aikaansa parhaan ystävänsä rakastajattaren kanssa, johon houkutuksille altis juutalaismies tietysti ihastuu.

Manhattanin yhtäläisiä päähenkilöitä ovat kuvaaja Gordon Willisin tallentamat pilvenpiirtäjät, varjoisat sivukadut, kuppilat ja taidemuseot, jotka levittävät suurkaupungin ainaisen sykkeen levottomien roolihahmojen harhailun taustalle.

Allenin kaksijakoinen suhtautuminen hienostelevaan kulttuuriälymystöön tuodaan esiin mahtavalla ironialla. Sivistyksellään keikaroivat boheemit ovat tunnekypsyydeltään ailahtelevia lapsia, joilta vastuullisten päätösten tekeminen sujuu kuin veden puristaminen kivestä. Teoksen vakain henkilö on 17-vuotias opiskelijatyttö.

George Gershwinin sävelillä lennähtelevään Manhattaniin on saatu annosteltua sekä vanhahtavaa charmikkuutta, henkevää ajattomuutta että nuorekasta hulvattomuutta elementtien tukiessa silti saumattomasti toisiaan. Mikä älyllinen sävykkyys, viehko tunnelmallisuus ja koominen ajoitus elokuvassa onkaan!

Rane Aunimo