Lieksa!

Ohjaus: Markku Pölönen

2007

Markku Pölösen uusimmassa elokuvassa puhutaan piereskelystä, äimistellään vieressä virtsaavan miehen kaluston kokoa, syljeskellään pitkin rinnuksia ja ajetaan pappatunturilla kylänraittia.

Kyse on siis taatusti suomalaista huumoriperinnettä kierrättävästä junttifilmistä, jossa on oletettavasti niin paljon sydäntä, ettei ilonpilaajaksi katsotusta järjestä niin väliä.

Pölösen ohjaustöitä ovat aina rasittaneet maalaisnostalgialla maiskuttelu ja humoristiset rönsyt, jotka ohjaaja päästää irti valtoimenaan välittämättä kulloisenkin teeman tarpeista.

Hänen rehevän humanisminsa päämääriä harva pystyy tuomitsemaan, mutta keinovalikoimaltaan se kattaa viljalti koulupoikamaista alatyyliä ja tyhjää suunsoittoa. Juttua riittää melkein kuin Tarantinon filmeissä, joissa sentään loputtomat jorinat paljastavat jotakin olennaista kuvatusta elämänmuodosta.

Koirankynnen leikkaajan (2004) jälkeen olisikin toivonut Pölösen jo hylänneen tökeröimmät tyylikeinonsa halpojen naurujen houkuttelijoina, kun varastosta todistettavasti löytyy myös lämpimän sivistyksen siivuja. Tältä osin ohjaaja tekee ikävä kyllä paluun Emmauksen tien (2001) sinne päin huitaistuihin roolihahmoihin, jotka vuorollaan hölisevät omiaan.

Käsikirjoitus ontuu pahoin

Markku Pölösen tuotannon kivijaloista moni teos pelastuu kuiville, koska ne ovat visuaalisesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta roolihenkilöiltään meheviä. Ohjaaja on itsekin korostanut olevansa ennen kaikkea tarinankertoja, eikä niinkään filmintekijä.

Lieksa! (2007) muodostuukin kummalliseksi tekeleeksi ennen kaikkea siksi, ettei siinä vaikuta olevan tolkkua sen paremmin temaattisesti kuin luonnekuviltaankaan. Kuvaavan esimerkin antavat sivuroolien hauskuttajiksi rustatut poliisimiehet, joiden änkytys ja kompastelu karavaanarileirin hameväen edessä on kesäteatteria hölmöimmillään.

Vielä huonompaan asemaan filmin henkilögalleriassa joutuu nuori Jenni Banerjee, jolle tehdään jatkuvasti jotakin, mutta jota ei koskaan päästetä vastaamaan. Asenteellisuudesta kertovaan tyttörooliin olisi voinut hakea itkua tuhertavan söpöläisen lähempääkin kuin New Yorkin arvostetusta näyttelijäkoulusta.

Filmin kertojana toimii puolestaan Samuli Vauramon esittämä mykkä nuori mies, jonka pseudofilosofiset mietelmät ja uninen näkökulma jättävät hänet itsensä ja muut roolihenkilöt etäisiksi. Ratkaisu on Pölöseltä laskelmoitu, sillä näin hän pääsee herkuttelemaan kiertolaiselämän myyteillä niiden purkamisen sijasta.

Niukka budjetti huono tekosyy

Markkinoidessaan uutta elokuvaansa Markku Pölönen on joutunut ottamaan myös sanallista kantaa viime viikkoina julkisuudessa käytyyn kamppailuun kotimaisen elokuvan rahoituksen turvaamisesta.

Halvalla tehdessä kohtaukset on saatava purkkiin nopeasti ja siksi valmiskaan materiaali ei aina tyydytä edes tekijöitä, kriitikoista nyt puhumattakaan. Asema ei ole kadehdittava, sillä yksikin taloudellinen floppi saattaa tietää uran päätepistettä.

Koppelon suvun salaisuuksia, valheita ja matkantekoa valottava farssi ei ole kuitenkaan kallishintainen, suurilla lavasteilla ja koristeellisella rihkamalla illuusionsa luova eepos, kuten esimerkiksi Claes Olssonin Colorado Avenue (2007), joten vetoamalla niukkaan budjettiin ohjaaja ei pääse pälkähästä.

Armeliaana käsikirjoituksesta voi löytää Pölöselle ominaisen kainon moraliteetin oikeamielisten ihmisten tarpeesta yhdistää voimansa sortajiaan vastaan, mutta pahaksi onneksi katsojan sympatiat ovat Peter Franzénin taas kerran tyypittelemän niljakkaan ketkun puolella. Hänessä on tulta ja tappuraa, mitä ei voi sanoa muusta porukasta.

Katsojien aliarvioimista

Lieksan! kaltaisia hoopoja puskakomedioita katsoessaan suuren yleisön voi olla vaikea hyväksyä alan ammattilaisten sinänsä kohtuullisia ja aivan varmasti tarpeellisia vaatimuksia, sillä katsojia aliarvioivien käsikirjoitusten filmaamiseen yhteiskunnan ei tarvitse ohjata latin latia.

Markku Pölösen lämmintä ja sydämellistä humanismia joutuu tässä filmissä odottamaan viimeiseen kohtaukseen asti asuntoautojen valojen ja nuotion hehkun säihkyessä lohtuaan pimeässä yössä.

Rane Aunimo