2 päivää Pariisissa

Ohjaus: Julie Delpy

2007

1990-luvulla syntyi käsite ajelehtivaisesta x-sukupolvesta, jonka runsaudensarvesta ilmestyi iso liuta alle kolmekymppisten aikuisten jonninjoutavia pulmia vatvovia ihmissuhdefilmejä. Palvotuin niistä oli Richard Linklaterin Wienin kaduilla ja kujilla tunnelmoiva kaihoromanssi Rakkautta ennen aamua (1995).

Avoimeksi jääneeseen amerikkalaismiehen ja ranskalaistytön siveään suhteeseen etsitään kypsempää ratkaisua myöhään tulleessa jatko-osassa Rakkautta ennen auringonlaskua (2004), jossa osapuolet ovat jo tahoilleen jämähtäneitä keskiluokkaistuneita aikuisia. Kulturellin taustan venyville keskusteluille antavat Pariisin kahvilat ja puistikot.

Jälkimmäisen käsikirjoittamiseen osallistuivat myös pääosien esittäjät Ethan Hawke ja Julie Delpy. Ranskalaiselle näyttelijättärelle aihepiiri muodostui erityisen rakkaaksi, sillä hänen ohjaustyönsä toistaa esikuvan lähes kaikkia kaavoja.

Häikäisevän oppimiskyvyn sijasta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää kuitenkin henkinen laiskuus ja ymmärtämättömyys, vaikka tuhannesti kolutut sitoutumisen ongelmat tulevatkin sujuvassa paketissa. Omaa sanottavaa saati ilmaisutapaa teoksessa ei tunnu olevan lainkaan.

Omahyväisiä painotuksia

Jonkinlaiseksi vaihtoehtoelokuvaksi itseään tarjoava teos kuuluttaa liberaalisuuttaan joka käänteessä, niin muotoratkaisuissa kuin sisällön painotuksissakin.

Niinpä alun johdantomonologista muodostuu kuin diaesitys jo kolmenkympin rajan ylittäneiden miehen ja naisen suhteeseen, kun he lomamatkansa päätteeksi lähestyvät Ranskan pääkaupunkia. Siellä amerikkalainen sisustussuunnittelijamies ja ranskalainen valokuvaajanainen kohtaavat ensimmäiseksi stereotyyppiset jenkkituristit lippalakkeineen ja lippuineen.

Näin oikeamieliset päähenkilöt päästetään julistamaan kiukkuisen vasemmiston turhautumia Yhdysvaltojen republikaanista nykyhallintoa kohtaan. Ehkä Delpy olisi voinut osoittaa poliittiset näkemyksensä ja taiteilijastatuksensa tyylikkäämminkin kuin sketsikomiikan keinoin.

Huonosti jäljitelty

2 päivää Pariisissa (2007) sisältää juonta vain niukasti, yhtä vähän kuin Richard Linklaterin puheliaat haihattelut. Rajaamalla pariskunnan Pariisissa viettämän ajan kahteen vuorokauteen Julie Delpy on kuvitellut jäljittelevänsä kekseliäästi Linklaterin rustaamaa mallia, jossa henkilöt viettävät vain muutaman tunnin toistensa seurassa.

Ranskattarelta on jäänyt surkeasti oivaltamatta, mitä hänen idolinsa pyrkii reaaliaikaisella kerronnallaan välittämään. Rakkautta ennen auringonlaskua asettaa katsojan todistamaan minuuttien kulumista ja tunnelman kiristymistä sitä tiiviimmäksi, mitä useammin henkilöt havaitsevat ajankulun ja viivyttelevät päätöstään. Haaveiden hiekka valuu kirjaimellisesti käsistä.

Tämän teoksen kaksi päivää ovat puolestaan aikajanana yhtä merkityksettömiä kuin kuvaan juoksutetut lukuisat sivuhenkilötkin. Käsikirjoittajana Delpy kasaa pariskuntansa harteille pinnallisia ongelmia, entisiä poikaystäviä, kielimuureja ja hupsuja vanhempia, joista hänen on kokemattomana ohjaajana hankala löytää syvempiä tasoja.

Kriittisen ulottuvuuden voisi tarjota hänen oman sukupolvensa avuttomuus, sillä komedian henkilöt liikkuvat taitavammin taiteen ja maailmanparannuksen käytävillä kuin omien emootioidensa sokkeloissa.

Kulttuurien yhteentörmäys

Tuntuu omituiselta asialta, että kaksi vuotta seurustellut pari joutuu kohtaamaan kulttuuritaustansa erilaisuuden ensimmäistä kertaa vasta normaalista arjesta irtauduttuaan. Mielessä muhinut epäily ja tyytymättömyys kumppaniin saattaa tietysti purkautua käytännön ongelmien paineessa, mutta katsojalle on annettava mahdollisuus ymmärtää tällaisten räjähdysten motiivit.

Nyt ristiriidat nousevat kuin tyhjästä, kaupalliseksi viritetyn juonen ja henkilögallerian väärinkäsityksistä ja kommelluksista.

Elokuvana 2 päivää Pariisissa on enemmän nokkela kuin älykäs ja huvittava kuin humaani ja nautittavimmillaan se onkin nasevassa dialogissaan. Katsoja joutuu kuitenkin odottamaan viimeiseen kohtaukseen asti, että henkilöt riisuvat maskejaan, paljastavat heikkouksiaan ja vaikuttavat rehellisiltä tunteissaan.

Ohjaajan oma isä ja äiti vanhoina hippiradikaaleina muodostavat teoksen valonpilkahdukset ja etenkään Albert Delpy ei tahdo pysyä housuissaan.

Rane Aunimo