 Kalteva torni
Ohjaus: Timo Koivusalo 2006 Timo Koivusalosta kirjoittaminen on johtanut viime vuosina yhä selvemmin tilanteeseen, jossa kokee löylyttävänsä jo viljalti lyötyä miestä. Jonkinlaisena vastarannan kiiskenä elokuva-alan monitoimimiehen uusinta teosta lähestyykin toivorikkain mielin, josko alituiseen sakinhivutusta saanut ohjaaja viimein vapautuisi julkisista selkäsaunoistaan.
Ensimmäiseksi huomio kohdistuu Kaltevan tornin (2006) poikkeuksellisen vaativaan aihepiiriin, kun elokuva pyrkii kartoittamaan vaikeasti sairaan ihmisen monenkirjavaa arkea. Pian tämän tiedon imeydyttyä havaintoaistien keskipisteeseen nousee tekijöiden valitsema tyylilaji, joka vaikuttaa aiheeseen tyystin sopimattomalta puskafarssilta.
On jotenkin vaivaannuttavaa ja sopimatonta, että todellisuudentajun kadottava persoonallisuushäiriöinen päähenkilö muokataan heti ensimmäisissä kohtauksissa paitsi änkyttäväksi ja puheripulista kärsiväksi kylähulluksi, myös vaatetukseltaan alleviivatun "huvittavaksi" hölmöläiseksi. Niinpä Martti Suosalo joutuu kantamaan läpi elokuvan kolhoosipukimilta näyttäviä pusakoita ja epämukavia housuja, jotka kotimaisen komediaperinteen mukaisesti vedetään niin ylös vyötäisille kuin suinkin vain mahdollista.
Kun silti tietää Koivusalon taustan psyykkisen terveydenhuollon ammattilaisena ja jopa hänen saamastaan kunnianosoituksesta mielenterveyden edistäjänä, on valmis odottamaan, kuinka lähelle ohjaaja pääsee muita aihepiiriä sivunneita uusia suomalaisia elokuvia - Auli Mantilan asiallista filmiä Ystäväni Henry (2004), Petri Kotwican asiatonta Koti-ikävää (2005) tai Aku Louhimiehen asiaan paneutuvia kaupunkifreskoja Paha maa (2005) ja Valkoinen kaupunki (2006).
Vihdoinkin käsittelyssä nykyaika
Vaikka Timo Koivusalo on valmistanut epäilemättömän laskelmoituja elokuvia maamme musiikkihistorian kuuluisista tekijöistä, en ole kuitenkaan koskaan pitänyt ohjaajaa varsinaisena moraaliltaan häilyvänä rahastajana. Vitsinikkarin filmit eivät nimittäin ole matalalla häpykynnyksellä tai myyvillä tempauksilla täytettyjä mainospaloja kuten joidenkin nuoremman polven tekijöiden vastaavat näköispatsaat.
Esimerkiksi Aleksi Mäkelään verrattuna Koivusalo on harmiton rallattelija, joka on ottanut elämäntehtäväkseen tehdä yksinkertaisia ja helposti nieltäviä elokuvia kaiken kansan huviksi.
Sitkeästi taakseen tuijotelleen tekijän uusin ohjaustyö edustaa sikälikin toivottavaa käännekohtaa, että naiivin epookin piirteet on hylätty aihepiirin siirtyessä ajanmukaisempaan asentoon. Silti siirtyminen neitseellisten, hametta hulmuttavien kansallissankarien päiväunesta tämän hetken arkitodellisuuteen on sujunut sangen kankeahkosti, sillä lempeän kesänäytelmän paikalle Koivusalo pystyy tarjoamaan vain televisioestetiikan keittiörealismia.
Painotus johtaa kohtuuttomaan päähenkilökeskeisyyteen, vaikka käsikirjoitus on jäänyt aikuisten maailmalle vieraaksi, toinen toistaan mukavampien ihmisten hupsutteluksi.
Seikkailu
Firenzessä
Kalteva torni kertoo pitkältä kuntoutusjaksolta omaan asuntoon siirtyvästä miehestä, joka mielisairaalassa ollessaan tutustui pihapiirissä liikkuvaan pikkutyttöön. Tämän ennakkoluuloton suhtautuminen sairaaseen mieheen toimii elokuvan juonen moottorina, kun neidin mummon kanssa käynnistämä lomamatka Italiaan alkaa.
Pisan vinosta nähtävyydestä kiinnostunut päähenkilö lentää samalla lennolla saapasmaahan eikä aikaakaan kun kolmikko kohtaa toisensa. Maassa mies tutustuu paitsi paikalliseen virkavaltaan myös apua kaipaaviin pakolaisiin. Mutta onko kaikki vain mielen harhaa?
Suvaitsevaisuutta ja kiltteyttä
Juoneltaan elokuva on aikamoista roskaa, mutta yrittämisestä kohota sen yläpuolelle Koivusaloa ei voi rajattomasti moittia. Pirstaloituneen mielen kiihtyvä taantuminen kuvataan rakenteellisesti yllättävänkin jouhevasti, kun rinnakkaistodellisuus iskee kyntensä harmittomalta vaikuttavaan lomailijaan.
Ensimmäisen kerran Koivusalon uralla havaitsee oikeaa pyrkimystä peilata kuvien avulla päähenkilön kahtaalle jakaantunutta tilaa, mikä vielä Sibeliuksen (2003) aikoihin oli aivan lapsenkengissä. Tämän vuoksi ohjaajan ehtymätön kiltteys sapettaa, kun tarinan kaikki haarautumat on lopulta päätettävä yhdeksi onnelliseksi kimpuksi. Tämä vielä pitkin hampain menettelisi, jos vastapainona olisi edes hitunen kritiikkiä terveydenhuollon kroonisesta resurssipulasta.
Tärkeintä filmissä on silti suvaitsevaisuutta korostava lempeys kallellaan, mutta pystyssä seisovia ihmisiä kohtaan. Elokuvana Kalteva torni on vain luvattoman kehno.
Rane Aunimo |
