Laitakaupungin valot

Ohjaus: Aki Kaurismäki

2006

Osaltaan elokuva joutuu vastaamaan samoihin uuden luomisen kysymyksiin kuin muutkin taiteenlajit. Mestariteokset eivät synny vanhoja ideoita kierrättämällä vaan rohkealla kunnianhimolla, joka toisinaan jalostuu ainutlaatuiseksi kädenjäljeksi.

Samalla on toki muistettava, ettei mitään mullistavia teemoja pystytä käytännössä enää taikomaan. Tämä tosiasia pakottaa taiteilijat perimmäisten pohdintojen äärelle, koska omaperäinen sanottava on näin luotava esteettisten keinojen avulla kuten tarkoitus pohjimmiltaan onkin. Moni keskinkertaisuus varmasti näkee kehityksessä erityisen ikäviä piirteitä, mutta taiteen olemuksesta kiinnostuneita suuntaus miellyttää takuulla.

Näin olennaisia asioita on Aki Kaurismäenkin ennen kaikkea tulevaisuudessa mietittävä, koska mitään varsinaista uutta ei ohjaajan tuorein ohjaustyö enää katsojilleen esittele. Trilogian kolmannen osan arviona kritiikki lieventyy kokonaisuuden yhteneväisyyden nimissä, mutta toisto ei siltikään korvaa päänavauksia.

"Luuseritrilogian"
päätös

Elokuvien Kauas pilvet karkaavat (1996) ja etenkin Mies vailla menneisyyttä (2002) menestyminen myös kotimaisissa katsojatilastoissa osoitti, että sitkeä pitäytyminen henkilökohtaisissa mieltymyksissä lyhytnäköisiä markkinatrendejä vastaan koituu lopulta myös tekijän eduksi, kunhan vain lahjakkuutta ja kärsivällisyyttä riittää.

Ensiksi mainitun teoksen aihe työttömyydestä korvautui ohjaajan "luuseritrilogiaksi" nimeämän sarjan toisessa osassa asunnottomuudella ja päätöselokuvassa Laitakaupungin valot (2006) huomio kohdistuu yksinäisyyteen. Trilogiaa lävistäväksi teemaksi tiivistyy taas kerran pienen ihmisen asema kylmyyttään kolahtelevassa järjestelmässä, jossa ohjaaja aina asettuu vähävaraisten ja poispotkittujen puolelle.

Jo nimellään elokuva asettaa itsensä historiallisiin kehyksiinsä, sillä taustalta pilkottaa sekä Chaplinin Kaupungin valot (1931) että Edwin Laineen työläishahmotus Laitakaupungin laulu (1948).

Kiusatun
Koistisen tarina

Niukan juonen palaset koostuvat yövartijana työskentelevästä Koistisesta, tämän nakkikioskilla työskentelevästä naisystävästä, rikolliskoplan pomosta ja surullisen hahmon ritaria huiputtavasta vaaleaveriköstä. 

Mies rakentaa päässään vaatimattomia unelmiaan, mutta huomaa tulevansa syrjityksi paitsi työpaikallaan ja kulmakuppilassa, myös systeemin talousportaissa: pankissa ja alamaailman mekaniikassa.

Filmin perusvireen Kaurismäki punoo heti tiiviiksi muutamalla otoksella venäjää puhuvista karjuista, jotka keskustelevat klassikkokirjallisuudesta. Myöhemmin pääroistot mukiloivat vartijan hustonmaisesti bisneksenä, koska rikollisuuskin on vain työtä. Kaurismäen maailmassa kaikki ei ole siis aivan totta.

Kuin ironiana itselleen elokuva alleviivaa kontrastejaan modernin maiseman mallikappaleista ja menneen ajan tavaramerkeistä. Lasitalot, monitorit ja avainkoodit käyvät rinnan kunniakäsitysten, vaaleiden vamppien ja ikivihreiden sävellysten kanssa.

Humaania
ja ristiriitaista

Omia polkujaan tallova ohjaaja on onnistunut tuotannossaan toistuvasti kiteyttämään rukkasena järjestelmän rattaissa heiteltävän ihmispolon heiveröiset toiveet ihmisyyden peruselementeiksi, joiden pois kitkemiseen edes ympäristön lamaannuttava julmuus ei kykene.

Taloudellisin ja notkein kuvin Kaurismäki rakentelee sykähdyttäviä luonnekuvia, joiden kohtaloihin on helppo samastua ilman surkeaa säälittelyä tai holhoavaa opastusta.

Toiveikkuus, elämänhalu ja toisesta välittäminen yhdistyvät Kaurismäen käsittelyssä saumattomasti karun yhteiskunnan silmittömään väkivaltaan luoden vavisuttavan läpileikkauksen takapihoille unohdettujen laitapuolen kulkijoiden rapistuneista unelmista.

Laitakaupungin valoissa sanoman kirkkautta häiritsee kuitenkin kulkurihahmon ristiriitainen tyypittely. Syrjinnän kohteen kiivastuminen epätoivoiseen vastaiskuun vielä menettelee, mutta häiritsevänä vastapainona vartijasta muokkautuu myös kaikkeen nöyrtyvä nahjus, joka ei räikeidenkään vääryyksien keskellä avaa sanaista arkkuaan.

Maailma on toki kohtuuton paikka heikoille ja yksinäisille, mutta täydellinen aseistariisunta ei kuvaa uskottavasti itsevarmana kävelevää, viileästi esiintyvää sijaiskärsijää.

Tematiikkaa tukevan minimalistisen ilmaisun Aki Kaurismäki hallitsee tietysti suvereenisti, mutta tahdoton alistuneisuus lähentelee jo lapsekasta oikuttelua.

Rane Aunimo