Yhden tähden hotelli

Ohjaus: Ari Matikainen

2007

Kun artistilta ilmestyy samalla viikolla levyllinen uutta musiikkia ja samalla nimellä markkinoitava dokumenttielokuva, haistaa palaneen käryn.

Oheiskaupustelun savua ei hälvennä tieto siitä, että filmin on ohjannut laulajalle ja tämän yhtyeelle lukuisia musiikkivideoita työstänyt elokuvantekijä. Musiikkidokumenteilla on nimittäin se erityinen ongelma, että useimmiten niitä valmistavat artisteja palvovat ihailijat ja niissä esiintyvät lopputuloksen kaupallisesta sopivuudesta varmat esiintyjät.

Siksi yllätys onkin melkoinen, kun havaitsee Jorma Kääriäisestä tehdyn sinänsä laskelmoidun muusikon muotokuvan olevan laadukkainta kotimaista elokuvaa noin vuoteen. Henkilökritiikki jää tässäkin dokumentissa tekemättä, mutta se ei myöskään erehdy hännystelemään monikymmenvuotisen uran tehnyttä keskushenkilöään.

Ari Matikainen on kerännyt materiaalia elokuvaansa kolmen vuoden ajan ja malttanut leikata siitä yksinäisen ammatin ja siitä leipänsä saavan artistin hiljaisempiinkin hetkiin paneutuvan potretin. Niissä perheellinen kolmen lapsen isä kiertää suomalaisen maiseman koruttomissa olosuhteissa loputtomalta vaikuttavaa taivaltaan.

Maallikko miettii hyvin nopeasti mielessään, mikä kumma tällaisessa elämässä viehättää?

Siihen Yhden tähden hotelli (2007) vastaa niiden jännitystä, odotusta ja haikeutta sisältävien kohtausten aikana, kun Kääriäinen valmistautuu lavaesiintymisiinsä, toivoo tapaavansa ihailemiaan muusikoita ja huomaa lauluillaan olleen suurempaa merkitystä kuuntelijoilleen kuin ennakkoon saattoi aavistaakaan.

Elvistä rakastava Agents-yhtyeen karhea tulkitsija paljastuu filmissä herkäksi ja itsestään numeroa tekemättömäksi mieheksi, mitä mielellään pitää totuudellisina kuvana.

Ehkä silti pettymyksiäkin sisältävään dokumenttiin olisi kaivannut edes jonkin tuokion, jossa Kääriäiseltä palaisivat kunnolla päreet. En millään jaksa uskoa, etteikö hänenkin malttinsa joskus menisi humalaisten ihmisten ja pimeiden hotellikäytävien ympäröimänä, vaimon ja lasten ollessa satojen kilometrien päässä.

Ari Matikaisen elokuva on hyvin suomalainen ja juuri siksi koskettava. Se ei peittele kansallisia ominaispiirteitä, kuten nykyään mieluusti tehdään, vaan päinvastoin luotailee impressionistisilla otoksilla maakuntien omalaatuista atmosfääriä. Säyseyttään dokumentti paikkaa siis vahvoilla tunnelmillaan.

Rane Aunimo